Jälleen 11/9 - jo 15 vuotta!

15 vuotta sitten aamuruuhkassa loppui kiire töihin yhdessä silmänräpäyksessä. Edelläni kulkenut auto pysähtyy keskelle ohituskaistaa ja nopeasta jarrutuksesta huolimatta tajuan "herättyäni" törmänneeni siihen ... 

Istun autossani päätäni pidellen ... niskaan sattuu.

En vielä tuolloin tiedä, mitä kaikkea joutuisin kestämään, miten elämäni muuttuisi.

En muista törmäyksestä mitään -tänäkään päivänä en muista.

Kukaan ei kuollut, olin ainut meistä yhdeksästä, joka loukkaantui (viiden auton ketjukolari, minä keskimmäisessä autossa). 

Siitä päivästä alkoi kipuhelvetti sekä taistelu oikeuksista,

lukemattomat vuosia kestäneet tutkimukset ja selvittelyt, mikä kaikki oireet aiheutti. Raskainta oli kuitenkin taistelu omista oikeuksista vakuutusyhtiön sekä Kelan kanssa -olen siis yksi vakuutuslääkäreiden uhreista, "joiden epäoikeudenmukaisia päätöksiä on tehty näkemättä ja kuulematta potilasta".

En kuitenkaan ole antanut näiden, enkä muidenkaan elämän mukanaan tuomien kolhujen lannistaa ja vuosien kuluessa minusta on tullut se, joka olen tänä päivänä ... Minun ylitseni ei niin vain jyrätä ... minä taistelen, enkä anna vähällä periksi, jos on kyse minulle rakkaista ja läheisistä ihmisistä tai asioista.

Kipuni ei näy ulospäin ja monikaan ei edes tiedä asiasta ... ja sitten kovasti ihmettelevät, miksi minä olen niin iloinen ihminen ;) Kivun kanssa on ollut pakko oppia elämään!

Kuva kolaripaikalta: Micrani perään ajanut auto, josta voi päätellä paljon ...