Väriterapiaa

Olin eilen illalla tekemässä tätä postausta ja nyt aamulla 

jouduin toteamaan, että olin unohtunut tekemään jotain 

aivan muuta ja tämähän oli jäänyt kesken.

Oikeastaan on ihan hyvä, että näin kävi, sillä ainakin itseäni nämä 

kuvat piristivät huomattavasti enemmän kuin tuo näkymä ulkona:

tasaisen harmaata ja märkää, oikea marraskuun keli! 

Millainen viikko tästä mahtaa tulla?

Toivottavasti parempi kuin viime viikko. 

Kuvalle annoin oikein nimenkin: "LAHTI".
Onhan siinä monta L-kirjainta.

Näinkin voi käydä, kun kuvaa sillalta, jota ylittää norsulauma.

Minun ei ollut tarkoitus edes mennä Pikkuveskulle asti, 

vaan harjoitella pimeässä kuvausta ihan vaan sataman suunnalla

ja kameranjalka tietysti kotona -enkä muutenkaan sitä kanna mukana.

Ehkä kaikki eivät saa iloa näistä vesiuruista ja taustalla soivasta

musiikista, mutta onko pakko tehdä kiusaa, kun näkee toisen kuvaavan

pimeässä sillalla vai eivätkö ihmiset oikeasti tajua, miten herkästi tärähtää?

Nuoret Pikkuveskun puistoa ympäri juosseet lenkkeilijät osasivat 

ohittaa sillan hissukseen, mutta eräs vanhempi pariskunta mennä 

tömisti niin, että koko silta tärisi oikein kunnolla -miten jollakin 

voi olla niin raskas askel? Jos se lenkkeily on sellaista pakkopullaa,

kuten ilmeet kertoivat, niin miksi ylipäätään olivat raahautuneet ulos.

Kanssani sillalla tätä valoesitystä seurasi myös kaksi äitiä, kahden 

polvenkorkuisen pojan kanssa, mutta hekin hiljenivät ja 

hyppiminen loppui siihen paikkaan, kun musiikki alkoi. 

Harjoituskuvani menivät poskelleen juuri sen tärinän vuoksi, kun nämä

kaksi naperoa heilui ja pomppi vieressäni koko ajan klo 19 odotellessa.

Miten noilla valoilla voikin olla lapsia rauhoittava vaikutus?

Olen nimittäin aiemminkin havainnut saman asian, että lapset 

seisoa tapittavat vesiurkuja paikoillaan, kunnes sitten loppupuolella 

väsähtävät -kestäähän se kokonaisuudessaan parikymmentä minuuttia.

Kotimatkalla jatkoin harjoituksia. Rakennus on Lahden Historiallinen museo.